Alkoholi kuuluu tavalla tai toisella lähes jokaisen suomalaisen elämään. Voisin kirjoittaa tekstin siitä, miten kivaa voi olla vetää välillä kunnon kännit, tai miten alkoholin juominen auttaa sydänsuruihin. Voisin tehdä sen, jos en avoimesti ja täysin halveksuisi sitä laillista ja sallittua tappavaa myrkkyä. On ihan järkyttävää, kun ajatellaan, että hauskanpito on hauskempaa kun on kännissä, tai että sydänsuruista voi selvitä kännin avulla. Hei haloo! On raukkamaista paeta tosielämää sumeaan kännimaailmaan. Kyllä aikuisen ihmisen pitää osata kohdata ongelmat selvin päin.
    Suomessa tuntuu olevan jotenkin kummallinen kulttuuri, kännin piikkiin voi laittaa kaikki loukkaukset ja mokat. Ihan kuin ihmisen tappaminen muuttuisi jotenkin hyväksyttävämmäksi sillä, että tekijä oli kännissä. Mielestäni humalatilan pitäisi olla jopa raskauttava asia. Okei, voi olla, ettei ihminen pysty harkitsemaan kännissä selvästi, tai ole täysin tietoisessa tilassa (En toki voi olla tästä varma, sillä en käytä alkoholia). Kuitenkin, jokainen ihminen saa valita, vetääkö sen kännin.
    Toinen asia on kännissä sanotut loukkaukset. Näitä riittää. Miten loukatut tunteet voi edes kuvitella laittavansa kännin piikkiin? Ihan samalla tavalla ihminen ajattelee toisesta ihmisestä selvänä kuin kännissäkin. Ainoa ero on se, ettei selvänä näitä ajatuksia uskalla tuoda julki. Kyllähän kännissä sanottuja asioita sitten kadutaan myöhemmin, mutta kyllä niitä vielä tarkoitetaan.
    Kännissä sanotaan toki muutakin, kuin loukkauksia. Itse olen yleensä saanut kuulla: "rakastan sinua eniten tässä maailmassa, mikään ei merkitse sinua enemmän". Kuulostaahan se kauniilta, mutta nuokin sanat muuttaa loukkaaviksi se, ettei niitä uskalleta sanoa selvänä.
    Usein alkoholi mielletään henkilökohtaiseksi asiaksi, joihin muilla ei ole puuttumista. Näin ei kuitenkaan ole. On olemassa vain hyvin harvoja ihmisiä, joilla ei ole lapsia, vanhempia, puolisoa, sukulaisia, sisaruksia, naapureita... Alkoholismi vaikuttaa itse alkoholistin lisäksi KAIKKIIN alkoholistin lähellä eläviin. Jo se häpeä, mikä tulee alkoholistiläheisestä, voi olla monelle liikaa. Alkoholistia pitäisi sääliä ja ymmärtää, vaikka hei! Itsehän se on tarttunut pulloon ja asiansa sössinyt.
    Eniten mielestäni kärsivät alkoholistin lapset, sillä vanhempiaan ei voi valita, ja jos vanhempi on jatkuvati kännissä, se vaikuttaaradikaalisti lapsen/nuoren elämään. Loukatut tunteet ja pelko vanhempaa kohtaan on vain pintaraapaisu alkoholistin lapsen kokemista asioista. Lapsi ei kenties uskalla tuoda ystäviään kotiin, sillä pelkää vanhemman olevan kännissä. Lapsi saattaa pelätä olla eri mieltä alkoholistivanhemman kanssa, sillä pelkää tämän suuttuvan ja lähtevän juomaan.
    Vanhempi tai ei, on mielestäni äärimmäisen itsekästä vapaaehtoisesti pilata oma ja muiden elämä vain hauskanpidon takia. Hauskaa voi pitää ilmankin viinaa, särkynyt sydän parantuu ajan kanssa. Huumausaineet eivät ole syömisen, juomisen ja ulostamisen kaltaisia perustarpeita. Ilmankin pärjää. Elämä voi jopa maistua paremmalta ilman rutiininomaista viikonloppukänniä.

Tänä päivänä homokeskustelu on todella ajankohtainen aihe. Homopareille vaaditaan ties minkälaisia oikeuksia. Avioliiton solmiminen Evankelis-Lutherilaisessa kirkossa, adoptio-oikeus. Jälkimmäiseen mulla ei ole mitään sanottavaa. Jos homopari tahtoo antaa lapselle kasvatuksen homoilta, se on heidän välisensä asia.
Ihan samaa en voi sanoa ensimmäisestä vaatimuksesta, sillä siinä on mukana kolmaskin osapuoli; kirkko. Miksei Ev-Lut:lta kysytä mitään ennen kuin heitä vaaditaan muuttamaan arvomaailmaansa tasapuolisuuden tähden? Raamatussa, Kristillisen kirkon perustassa tehdään varsin selväksi, että avioliitto on miehen ja naisen välinen asia. Miksi kristittyjen pitäisi toimia arvojaan vastaan, koska homot vaativat sitä? Tietysti äärikristityt koittavat käännyttää homoja omaan uskontoonsa sopiviksi ihmisiksi. Pitääkö homojen välittää heistä? Jos he ovat ylpeitä siitä, mitä ovat, miksi he antavat roskankaan vertaa huomiota niille, jotka koittavat tehdä heistä jotain muuta?
Päivittäin huomataan, kuinka kristityt koittavat muuttaa homojen arvomaailmaa omansa mukaiseksi, mutta eivätkös homot kiihkoilullaan tee samaa? Koittavat muuttaa kristittyjen moraalia ja arvoja itselleen sopiviksi. Jos tämän perusteella kristityt luokitellaan homofoobikoiksi, eikö homot/homojen oikeuksien puolustajat ole sitten kristittyfoobikoita? Miksen ole ikinä kuullut tällaista termiä? Johtunee siitä, että uskova kristitty sekoittuu erittäin helposti tapauskovaisten muodostamaan massaan. Hän ei useinmiten kaduilla kulkiessaan pukeudu mitenkään poikkeavasti, mitä ainakin jotkut homoseksuaalit tekevät. Uskovainen, homojen kirkkoavioliittoa vastustava ihminen ei yleensä tuo uskontoaan esille ennen kuin saarnatessaan sitä muille. Tiedän itsekin, miten ärsyttävä on kuunnella toisen uskonnon levittämistä. Toisilla se menee niin yli rajan, että tälle saarnaajalle tulee sanottua... no, aika pahasti. Eikö tällainen käyttäytyminen ole juuri ns. kristittyfobiaa? Miksie sitä tuomita samalla tavalla, kuin jos homolle sanottaisiin samalla tavalla? Onko kristittyjen nälviminen jotenkin hyväksyttävämpää, koska kristityt nälvivät homoja? Taas unohdamme sen, että tässä tilanteessa homot syyllistyvät samaan nälvimiseen.  
Kumpi siis nälvi ensin? Ovatko kristityt muna vai kana? Sitä emme ehkä koskaan saa pohtimalla selville. Vaan keneltäpä kysyä? Kristityltä varmasti saa kovin erilaisen vastauksin, kuin jos kysyisi homolta. En usko tähän löytyvän vastausta, vaan nämä osapuolet jatkavat kinasteluaan hamaan tulevaisuuteen, kunnes määrätään laki, joka määrää toisen osapuolen olevan väärässä. Loppujen lopuksi, edes laihaa sopua ei voida saada aikaan ennen kuin toisen osapuolen arvot on vääristetty.

Elokuva- ja musiikkibisnes luo koko ajan toinen toistaan käsittämättömänpiä kauneusihanteita. Voisi kuvitella, että laulajalle riittää mahtava ääni, mutta näin ei kuitenkaan ole. Jos naislaulaja oikeasti tahtoo nousta maailmanlaajuiseen suosioon, tärkeintä on isot rinnat, tiimalasivartalo ja kauniit sääret. Lauluäänellä ei niinkään ole väliä, onhan keksitty autotune. Hyvä esimerkki tästä on jenkkilaulajatar Katy Perry.

Jopa meidän, pikkuisen Suomen asukkaiden elämään vaikuttaa ratkaisevalla tavalla nämä Hollywoodin kauneusihanteet. Sitä huomaa, että paljon helpomin löytää esimerkiksi elämänkumppanin, jos omistaa nk. täydellisen vartalon. Mahtavalla persoonallisuudella ei siinä ole osaa eikä arpaa.

Tunnustaudun itse romantikoksi. Tykkään lukea romanttisia kirjoja, katsella romattisia elokuvia, ja kirjottaa rakkaustarinoita. Uskon rakkauden voimaan muuttaa maailmaa paremmaksi paikaksi. Kysyn kuitenkin, saako ruma ihminen rakastaa? Taino, tottakai saa. Kysynkin, saako ruma ihminen rakkautta?

On ymmärrettävää, että kun ajatellaan suvun jatkamista, kiinnitetään huomiota kumppanin ulkonäköön. Kauneus viestii terveydestä, hyvästä hygieniasta ja hyvistä geeneistä. Kaikkihan niitä haluavat lapsilleen. Myönnän ajattelevani itsekin näin. Kukaan ei halua lasta, joka joutuu kärsimään huonoista geeneistä.

Suurin osa teinien rakkauskirjoista vastaavat kysymykseeni myöntävästi. Tällä hetkellä ehkä eniten teinityttöjä itkettää Stephenie Meyerin Twilight-sarja. Jokaiselle neliosaisen kirjasarjan lukeneelle lienee käynyt selväksi, ettei kirjojen päähenkilö, Bella Swan ole mitenkään erityinen. Hän ei ole kaunis, hän ei meikkaa. Silti koko pikkukaupungin komein poika, joka sattuu olemaan vampyyri, rakastuu Bellaan silmittömästi. Harmi vain, että tämänkaltaisia tyyppejä, vampyyreja tai ei, löytyy vain ani harvasta. Twilightissä ei muutenkaan ole juonen realistisuuden (jos unohdetaan vampyyrit ja ihmissudet) kannalta kovin paljon kehuttavaa. Bella swan tekee kirjoissa sangen selväksi, ettei hän ole viehättävä. Silti hänen saapuessaan uuteen kaupunkiin, jokainen poika on tyttöseen lääpällään. Vielä naurettavamman asiasta tekee se, että Bella itse ei tunnu huomaavan tätä. Neljännessä, viimeisessä kirjassa Bella kertoo, ettei ole tottunut olemaan viehättävä muidenkin, kuin Edwardin mielestä. Hetkinen, entäs Mike, Eric, Tyler, ja tietenkin pikku susipoikamme Jacob? Eivätkös he kaikki rakastuneet päähenkilöömme jo heti kättelyssä? Miten tämä onkaan mahdollista, jos Bella kerran on niin luontaantyöntävä, kuin hän antaa lukijoiden ymmärtää? Tällaisia hahmoja kutsutaan tarinankirjoittajien ja roolipelaajien piireissä nimellä Mary Sue. Ärsyttävän virheetön ihminen, joka toimii oikein joka tilanteessa, ja joiden huonoin piirre on kömpelyys. Twilihgtin kaltaisia puhtaita, neitseellisiä rakkaustarinoita, joissa ulkonäkö on toissijaista, ei tule kovin montaa oikeassa elämässä.

Meille kerrotaan, että itsensä rakastaminen on paras tapa saada muiden rakkaus itselleen. Arjessa, ainakin yläastetta käyvän ihmisen arjessa, kuitenkin huomaa, että rakkauden löytävät ensimmäisinä ne Bella Swanin kaltaiset teinit, jotka eivät suostu uskomaan olevansa kauniita tai viehättäviä, tai eivät ainakaan näytä uskovansa.

Ystävät valitaan luonteen perusteella, kumppani usein ulkonäön. Perhettään ei saa valita, ja siksi perheeltä saatu rakkaus on usein sitä vilpitöntä. Näistä kolmesta kumppanin vaihtaminen on helpointa. Kun kyllästyy vanhaan, voi helposti jättää tämän ja hommata uuden, paremman. Sitä ei katsota yhteiskunnassamme kovin pahalla. Ystäviään on vaikeampi vaihtaa, ja usein varsinkin teineillä ystävyys on huomattavasti parisuhteita pidempi diili. Sen sijaan perhe on pysyvä. Perheenjäseniä rakastetaan virheineen, sillä heitä ei voi noin vain vaihtaa parempiin.

Ruma tai epäviehättävä ihminen voi siis saada paljon tosiystäviä, tai hänellä voi olla maailman ihanin perhe. Mutta Edward Cullenin kaltaista vilpittömästi rakastavaa kumppania hänen on lähes mahdotonta löytää.
Tässä herää väkisinkin kysymys, miksi sitten vielä uskon rakkauteen. Tässä vastaus: On paljon mukavampi käydä nukkumaan ja herätä joka ikinen päivä, kun tietää, että vielä joskus löytää sen unelmiensa prinssin, ja sitten elämä on täydellistä.